JOKIN MINUSSA
Elän keskellä kaaosta tällä hetkellä. Siviilipalvelukseni on loppumaisillaan ja kaikki sen jälkeen on epävarmaa ja tuntematonta. Tiedän sen verran että muuttoa olen tekemässä, mutta minne. Tavarani muuttavat rovaniemellä, mutta minä aion pakata rinkkani, kulkea ja katsoa. Seinäjoelle aluksi, jatkosta en tiedä.
Tuntuu kuin seison myrskyn silmässä. Asuntoanikin katsoen se on kuin myrskyn jäljillä. Laatikoita siellä täällä ja joka nurkka tavaraa täynnä. Pakkaaminen täysin kesken, enkä edes tiedä mitä ottaa ja mitä jättää. Samalla kaihertaa ajatukset kierrätyksestä, samaten tavaroiden myymisestä rahan toivossa.
Kaiken tämän alla sykkii halu vapauteen. Tunnen suurta vapauden tunnette kylläkin jo sivarin loppumisesta ja velvollisuuden suorittamisesta. Mutta kaipaan henkistä vapautta, hengellistä vapautumista. Ihmisenä olen sitonut ympärilleni tonneittain tavaraa. Olen kiinnittänyt itseni siihen kaikkeen. Haluan istua alas ja miettiä mikä on todella tarpeen. En tahdolla olla kahlittu. En hengellisesti enkä henkisesti. Tahdon vuosien taakat selkäni päältä pois.
Ensimmäisiä askeleitani on vähentää tavaraa, tahdon omaisuuteni mahtuvan rinkkaan. Siihen mitä jaksan kantaa. Toinen on etsiä sisäistä rauhaa hiljentymisestä ja rukouksesta. Tahdon olla tasapainoin, riippumatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Pitkään mietiin olisiko syytä muuttaa hetkeksi pois kaikesta tutustua ja etsiä hiljaisuutta yksinäisyydestä, mutta en näe järkeä siitä. Onni on tässä ja onni on olla tässä. Jollei pysty löytämään rauhaa ja hyvää oloa arjen asioista ei vaikuta lähteä etsimään sitä mistään muualtakaan. Onni on ymmärtää omaa itseään ja elämää, niin että oppii arvostamaan niitä pieniä hyviä hetkiä elämässä. Tällä hetkellä olen iloinen siitä että olen terve, ei kuumetta, ei flunssa, eikä keuhkojakaan pahemmin paina.
On olemassa kuitenkin jotain todella syvää, jotain sellaista joka pääsee arjen keskellä unohtumaan. Kiire syö pois unelmia. Pelko jyrsii sisintä olevasta. Eli se mitä yritän sanoa on että on tärkeää välillä pysähtyä katsomaan elämää. Onko se sitä mitä olen aina halunnut. Elänkö liikaa toisille, tai liikaa itselleni. Olenko tasapainossa. Arjen keskeltä onnen löytäminen vaatii tasapainoista ja elämää syleilevää arkea. Ei elämistä pelkästään itselleen vaan sopivassa tasapainossa myös muiden hyväksi. Onnea on olla avuksi ja onnea on jopa joutua tilanteeseen jossa kiristyy kireälle kuin viulun kieli. Koettelemukset kasvattavat kestävyyttä ja kestävyys kasvattaa uskoa sanotaan sanassakin.
Jokin minussa, se jokin joka riivaa, on ajatus siitä että elämäni on turha. Pelkään kuollakseni elämää ja sen päätöksiä ettei elämä jäisi tyhjäksi. Tahdon jättää käden jälkeni näkyviin (enkä pelkästään luontoa tuhoten), tahdon tehdä taivaallisia asioita, enkä vain elää sokeana itselleni! Tahdon nähdä, haistaa, maistaa! Elää!
Tahdon kaiken enkä piirun vertaa vähempää!
Nähtäväksi jää onko käteni tyhjät tämän kaiken jälkeen ja ovatko ne tyhjenneet sen vuoksi kun olen antanut, vai ovatko ne tyhjät sen vuoksi etten koskaan saanutkaan.
Mietinnöissäsi on itämaisia sävyjä. I like it! Maallisesta luopuminen ei itsestään kasvata henkistä, mutta näiden kahden epätasapainon korjaaminen tekee aina poikaa. Sun elämäs on just niin turha kuin itse sen miellät. Oot kuitenkin mielestäni oikeilla raiteilla kun lähdet arvioimaan merkityksiä uudestaan. Luopumalla pääsee menettämisen pelosta ja valinnoilla pääsee merkityksettömyyden pelosta. Se on sitten ihan eri juttu mitä just sun täytyy tehdä, mutta muista edes tykätä itestäs.
Pieniä Buddhalaisuuden piirteitä löytyy. Varsinkin haluni luopua ja päästä riippuvuudesta irti. En tahdo olla riippuvainen mistään materiasta tai mistään mikä minua sitoisi. Mutta tässä tuleekin se joka erottaa minut itämaisesta ajattelusta, haluni tiettyyn riippuvaisuuteen. Tahdon olla riippuvainen Jumalasta. Tahdon anta elämäni Hänen käyttöönsä, teki Hän sillä mitä halusi. Tässä vaiheessa tahdon myös uskoa että Jumala on rakastava ja huolta pitävä. Tahdon luopua pelosta ja saavuttaa tällä riippuvuudellani Jumalasta rauhaa, tasapainoa ja ymmärrystä. Tahdon olla Jumalasta riippuvainen kuin lapsi äidin kohdussa on riippuvainen äidistä. Tahdon niin lähelle Jumalaa että meitä yhdistää jopa napanuora jossa saan suoraan Jumalalta. Pyrkimykseni määränpää ei ole nuosta muita ihmisiä korkeammaksi tai paremmaksi. Eikä myöskään seota uskosta hörhöilemään, vaan pikemminkin löytää todellista kosketus pintaa ja tukeutua niihin lupauksiin joita raamatussa on luvattu. Tahdon uskoa rakastavaan ja huolta pitävään Jumalaan!
Erottava tekijänä löytyy myös tarve uskoa ja nähdä todeksi ettei kaikki ole tässä. En usko kaiken katoavaisuuteen, vaan kaiken uudistumiseen. Tulee aika ja päivä jolloin kaikki luodaan uudeksi. Uusi taivas ja uusi maa. Mutta kaiken keskellä sama Jumala, sama rakkaus ja sama toivo!